Mediapeliä?

Meistä jokainen tekee minkä pystyy. Tämä mies halusi luoda uskoa tulevaisuuteen ja nostattaa yhteishenkeä pukeutuneena perinteisiin nepalivaatteisiin, heiluttaen Nepalin lippua pahoin vaurioituneen Basantapur Durbar Squaren ulkopuolella. 

Tiistaina järisi taas 7,4 Richterin edestä. Sitten ensimmäisen järistyksen täällä on ollut jälkijäristyksiä ja pienempiä vavahteluita satoja. Suurinta osaa niistä ei enää edes huomannut. Elämä on ontunut pikkuhiljaa eteenpäin, en heräillyt yöllä lentokoneiden ääniin, en pieniin jälkijäristyksiin, en sätkähtänyt enää ohikulkevia rekkoja.

Tiistaina istun töissä, toimistomme toisessa kerroksessa. Rakennus nytkähtää, ja kuittaan sen ohimenevänä värähtelynä kunnes kuulen lintujen lentävän kirkuen ohi ja rakennus tärisee taas. Olen taas rappukäytävän erottama, joten juoksen ulos patiolle, painaudun maahan ja pidän kiinni keskellä rakennuksta olevasta rautapylväästä. Rakennus heiluu ja mietin itsekseni: "Älä anna tämän olla suurempi kuin sen edellisen". Kun heiluna lakkaa, juoksen ulos rakennuksesta toimiston ulkopuolelle, jonne kollegani ovat kokoontuneet. Ihmiset ovat peloissaan, osa itkee. Kaikilla on puhelin korvalla, omaiset on tavoitettava, varmistettava, että kaikki ovat kunnossa. Talojen ulkopuolelle syntyy ryhmittymiä, alumiiniset vedettävät kauppojen ovet laskeutuvat kirskuen, moottoripyörät suuntaavat koteihin minuutteja järistyksen jälkeen. Päivämme loppuu ennen kahta.

Tämä ei ollut enää niin pelottava kuin ensimmäinen tai toinen, tiedän jo mitä odottaa. Kun hengityksemme hieman tasaantuu ja jalat ovat taas suhteellisen kantavat, työkaverini haluaa, että ostamme panipuria katumyyjältä. En ole syönyt niitä aiemmin ja hän toteaa, että hyvä näin, et ikinä tule unohtamaan ensimmäisiä maanjäristyspanipuriasi. Hekotamme kummatkin vatsamme pohjasta kun survomme liian suuria nestettä ja perunamössöä sisältävää taikinakuoria suuhumme. Maanjäristyshuumoria, luulisin.

Toimistolla näkyy entistä enemmän halkeamia. Pomoni haluaisi etsiä uuden toimiston meille, jotta voimme olla rauhassa. Minua ei enää keskiviikkona päästetä yläkertaan, teen töitä vastaanottotilassa, josta pääsee sekunneissa ulos. Kukaan ei tosin keskiviikkona, uusinta järistystä seuraavana päivänä, pysty keskittymään töihin. Tulemme kaikki myöhässä ja lähdemme normaalia aikaisemmin.

Toimiston vessa kahden maanjäristyksen jälkeen.

Halkeamat ovat syventyneet edelleen.

Viime viikkoina olen puhunut puhelimessa ja vaihtanut sähköpostiviestejä varmasti tusinan toimittajan kanssa. Olen ollut tuttavani kautta intialaisen dokumenttiryhmän kuvattavana ja haastateltavana, sillä he halusivat puhua paikalta kirjoittavan bloggaajan kanssa. Vaikka olenkin tehnyt aiemminkin median kanssa töitä (olen kirjoittanut kymmeniä kannareita ja kommentteja, antanut haastatteluja medialle, kirjoittanut kolumneja sanomalehteen, asiantuntija-artikkeleita erinäisiin julkaisuihin, opiskellut mediatutkimusta) jo aiemmin, tuntuu tämä uusi rooli hieman hämmentävälle. Taustastani lienee kuitenkin hyötyä, olen mielestäni pystynyt vastaamaan kysymyksiin kohtuullisen rationaalisesti vain tunteja järistysten jälkeen. 

Telttakylät ovat edelleen pystyssä.

Paikan päällä oleva on ristiriitaisessa asemassa. Tiedän, että perheeni ja ystäväni seuraavat silmä tarkkana päivityksiäni. Nepalissa on kaksi todellisuutta. On se toinen surullinen todellisuus, joka tarkoittaa tuhansia kuolleita ihmisiä, koko maallisen omaisuuden menettämistä, maan tasalle sortuneita kyliä, avustusten saavuttamattomia ihmisiä, perheettömiä lapsia, rakkaitaan menettäneitä, pysyvästi vammautuneita, nälkäisiä, janoisia ja kylmissään olevia. Sitten on kaltaisiani, joiden todellisuutta ovat kosmeettiset halkeamat seinissä, täyden ruoka- ja juomavarastot, järistysksestä selvinneet kodit, ystävät, perhe ja työkaverit. Ja siinä välissä on tuhat tarinaa. Kumman tarinan kertoo media, kumman valitsen minä?

Basantapur Durbar Square ensimmäisen maanjäristyksen jälkeen.

Median kannalta on selvää, että tarinat tuhoista ovat tärkeitä ja ne ylittävät uutiskynnyksen. Entäpä minä sitten? Toivon, että voin osaltani kertoa täältä asioita, jotka saavat ihmiset ymmärtämään hädän ja avun tarpeen. Haluan tuoda sen todellisuuden lähemmäksi. Valitsenko siis tarinat, joissa on tuho ja kärsimys? Sillä se on ihan yhtä totta kuin minun todellisuuteni. Toisaalta alunperinkin aloitin tämän blogin kirjoittamisen paitsi siksi, että sitä toivottiin Etvo-ohjelman taholta, myös siksi, että bloggaaminen on helpoin tapa kertoa suurelle joukolle perhettä, ystäviä ja tuttavia mitä minulle kuuluu. Miksi lisäisin läheisteni tuskaa ja huolta kertomalla siitä, kuinka pahassa jamassa osassa maata ollaan kun oman alueeni kahvilat croisantteineen ja latteineen ovat avautuneet? Minun Nepalini on, mitä suurimmassa määrin, noussut jo jaloilleen. Se tuntuu kuitenkin vähättelevän niiden tuskaa, jotka ovat menettäneet kaiken. Teit niin tai näin, jompaan kumpaan suuntaan pyllistät kuitenkin.

Viestinnän vaikeudesta kertoo myös täällä sosiaalisen median #GoHomeIndianMedia myrsky Twitterissä ja Facebookissa. Intia käynnisti massiivisen Operation Matrin vain minutteja ensimmäisen järistyksen jälkeen. Intiasta lennätettiin Nepaliin niin materiaalista avustusta kuin lääkintähenkilökuntaa ja raivausjoukkoja. Maanjäristyksen mukana tuli media. Viikko ensimmäisen järistyksen jälkeen, tavallisesti hillityt nepalit olivat saaneet tarpeeksensa intilaisen median raportoinnista. Nepalit syyttivät toimittajia sensaatiojournalismista ja ihmisten kärsimyksellä mässäilystä. Twitterissä esimerkiksi nostettiin toimittaja, joka haastatteli selvästi järkyttynyttä naista, joka oli menettänyt ainoan lapsensa rakennuksen sortuessa. Toimittaja työnsi mikrofoninsa naisen lähelle ja kysyi: miltä nyt tuntuu? Ei ihme, että ihmiset olivat raivoissaan. Ihmisiä raivostutti myös se, että toimittajat pyrkivät helikoptereilla kilvan raportoimaan ns. Ground Zerosta, päästäkseen sanomaan, että me olimme täällä ensin. Ajatelkaapa miltä tuntuu, kun maanjäristyksen jälkeen kyläsi yllä näkyy helikopteri. Ruuan, telttojen ja veden sijasta helikopterista hyppää kasa toimittajia kertomaan tuhoista paikan päällä. Osa mediasta tuntui tekevän täällä Intian valtion julkisuusdiplomatiaa. Ei ihme, että hihat paloivat. Sensaatiojournalismiin tuntuivat olevan kyllästyneet myös intilaiset itse, sillä trendiksi nousi myös #DontComeBackIndianMedia.


Syyttävän sormen tulisi todennäköisesti osua myös muualle kuin intialaisiin toimittajiin. Esimerkiksi CNN pyöritti jatkuvalla syötöllä raporttia Mount Everestillä menehtyneistä 18 turistista - heidän mukanaan Googlen johtokuntaan kuulunut henkilö - samalla kun tuhansia ihmisiä kuoli sortuneiden rakennusten alle. Täältä katsoen moien tuntuu suorastaan hävyttömältä väliinpitämättömyydeltä paikallisia kohtaan. Miksi 18 länsimaalaista turistia saavat suuremman tilan kuin tuhannet paikalliset?

Syytön ei liene nepalimediakaan, samanlaisia kuvia tuskasta, kärsimyksestä ja ihmisistä sairaalapedeillä olen nähnyt myös paikallisessa mediassa. Kritiikki kohdistuu osin myös kansainvälisiin avustusjärjestöihin, jotka käyttävät samaa kärsimyskuvastoa kuin mediakin.  Kaikilla lienee syytä katsoa peiliin, myös meillä median kuluttajilla ja avunantajilla.



Nepalit ovat ylpeä kansa. Nepalien journalistiyhdistsys tviittaa: äläkää mässäilkö köyhyydellämme. Kuitenkin se on, valitettavasti, olennainen osa kansainvälisen avun mobilioinnissa. Mutta voisimmeko me tuntea myötätuntoa ja halua auttaa ilman kuvia lohduttomasti itkevistä ihmisistä, nälkäisistä ja pelokkaista lapsista, ilman tarinoita ihmisten henkilökohtaisista tragedioista? Luottaa siihen, että ihmisyys, se mikä meitä yhdistää on tarpeeksi kertomaan kärsimyksestä. Ei tarvita niitä kuvia sairaalapedeistä ja itkevistä kyläläisistä, eihän. Suru ja menetys ovat universaaleja tunteita.

Mitä yritän näillä esimerkeilläni sanoa on, että katastrofiraportointi on haastavaa, niin toimittajille kuin meille tavallisille jantusille paikan päällä. Minun on pitänyt mennä lähelläni sijaisevaan Khokanaan jo monta päivää ottamaan kuvia. Jokin sisälläni kuitenkin estää sen. En minä halua ottaa kuvia ihmisten kärsimyksestä, surusta, eikä voi edes mennä sen taakse, että raportoin maailmalle. Yksi pieni blogi ei sitä oikeuta. Katastrofiraportointi on tanssia nuoralla eikä minulla ole siihen ratkaisuja. Selvää on se, kun kuljetaan näihin herkällä alueella, on meistä jokaisen syytä miettiä mitä tarinoita kerromme ja erityisesti sitä, mitä kuvia jaamme.

Kolumni paikallisesssa englanninkielisessä päivälehdessä pyytää "Stay with us", älkää jättäkö meitä. Katastrofiuutisointi kestää hetken. Globaali muisti on lyhyt. Maan jälleenrakennus tulee kestämään vuosia. Siitä huolimatta, että menetykset eivät ole katastrofaalisia kaikilla alueilla. Silti tuhansia ihmisiä on menettänyt henkensä, tuhansia enemmän loukkaantunut, osa vammautunut pysyvästi. Satojen tuhansien kotien tuho tarkoittaa miljoonien kodittomutta - keskimääräisessä talossa kun asuu viisihenkinen perhe. Meillä ei saisi olla varaa unohtaa, mutta Nepal ei voi unohtaa.

Joten eihän unohdeta, eihän? Mutta pidetään sitä globaalimuistia yllä mahdollisimman eettisesti.