j.s.m eli mitä kuuluu kuukausi järistyksen jälkeen

Edellispäivänä tuli täyteen tasan kuukausi takana uutta ajanlaskua j.s.m., jälkeen suuren maanjäristyksen (englanninkieliset nepalilehdet ovat nimittäin nimenneet huhtikuun lopun Suureksi Maanjäristykseksi, The Great Earthquake). Kuolleiden määrä on noussut lähemmäs yhdeksää tuhatta, loukkaantuneita on melkein 22 000.  Miljoonat ovat kodittomia, miljoonan lapsen kouluun paluu vaakalaudalla. Sanomalehdet ovat edelleen puolillaan maanjäristystä, mutta tilaa alkaa olla jo täälläkin muullekin kuin maanjäristysraportoinnile. Silti suorastaan hätkähdin kun tuossa muutama päivä sitten lehden etusivulla patsasteli mikäliejulkkis Met-Gaalassa keltaisessa designer-iltapuvusaan. Ja vieressä juttu, jossa on kuvassa tuhoutunutta kotiaan itkevä nepalinainen. Hämmentävää.

Vaikka Kathmandussakin on alueita, jotka ovat kärsineet pahoin, on pikkuhiljaa ruuhkautuvilla kaduilla ja pakokaasunkatkun palatessa ilmaan välillä vaikea muistaa, että miten paljon Kathmandun laakso onkaan kärsinyt, se on koettu sata- tai tuhatkertaisena muualla maassa. Sain siitä hyvän muistutuksen kenttämatkalla Gimdiin kun tien vierustaa reunustivat aaltopellillä kuorrutetut kivikasat puisine puomeineen - kokonaisia kyliä maantasalla, eikä yksikään koti pystyssä. Siksikin tuntuu kummallisella, että kansainvälisesssä mediassa (myös suomalaisessa), Nepal on enää ohimenevä maininta, pieni juttu paperin reunassa, jos sielläkään. Tiedän toki, että näin uutismaailma toimii mutta kun on itse ns. myrskynsilmässä, on vaikea käsittää, että sen ulkopuolella elämä jatkuu entisellään ja muutaman viikon takainen tuho on alaviite uutisvirrassa. Se on tavallaan surullista myös siksi, että juuri nyt kuitenkin kirjoitetaan ne kauneimmat tarinat: tarinat selviytymisestä, yhteisöllisyydestä, inhimillisyydestä.

Luonnonkatastrofit saattavat tuoda esiin ihmiset pimeimmät puolet tai ne kauneimmat. Mellakoiden ja ryöstöaaltojen sijasta tavalliset nepalit ovat puhaltaneet yhteen hiileen ja rakentavat maata uudestaan, kivi kiveltä. En väitä, että kaikkialla tilanne olisi sama, ja olen varsin tietoinen siitä, etää korruptiomörkö ja nepotismi vaanivat nurkan takana. Mutta yhdessä tekemisen henki on voimakkaana ilmassa.

Henkisten arpien määrää on vaikea ajatella. Suurin osa ihmisistä toki palaa jaloilleen ennemmin tai myöhemmin: stressireaktiot, suru ja aloitekyvyttömyys eivät ole vielä merkki traumatisoitumisesta, jolleivät ne jatku luvattoman pitkään. Oma kokemukseni on ollut, että melkeinpä parasta terapiaa on yksinkertaisesti ollut puhua muiden saman kokeneiden kanssa. Niille, jotka menettivät monia perheenjäseniä maallisen omaisuutensa lisäksi, taakka voi olla liian raskas kantaa ja jakaa. Lähtökohdat mielenterveyden tukemiselle eivät ole loistavat: Nepal ei juuri loista psykologi- tai psykiatripalveluillaan.  Masennuksesta tai muista mielenterveyden haasteista ei puhuta ja kynnys etsiä apua on suuri. On karmivaa, että ns. parhaassa iässä olevien naisten (15-45 vuotiaiden) yleisin kuolinsyy on itsemurha. Siitä huolimatta parissakin lehdessä on vähätelty psykososiaalisen tuen tarvetta ja todettu nepalien olevan sitkeitä ja pärjäävän ilman psykologien tukea. Ei, jokainen maanjäristyksen kokenut ei tule kärsimään esimerkiksi post-traumaattisesta stressireaktiosta (PTSD), mutta tuen tarvetta ei pidä myöskään vähätellä, se tekee avun hakemisesta entistä vaikeampaa.

Olen loputtoman kyllästynyt jälkijäristyksiin. 4.0 Richterin ylittäviä jälkijäristyksiä on ollut yli 270. Vaikka suurin osa niistä menee huomaamatta, monena yönä herään sätkähtäen sekunnin tai kaksi kestävään vavahteluun. Vahvuudeltaan järistykset ovat olleen neljän ja viiden välillä. Eilen nytkähti taas vitosen edestä illalla yhdentoista maissa. Adrenaliinipiikin jälkeen unen päästä on vaikea saada uudestaan kiinni ja uni jää kevyeksi, vaikka järki kuinka sanoo, että jälkijäristykset ovat normaaleja ja ne ovat laantumaan päin.

Turkish Airlines lienee vähentänyt viikottaisten lentojensa määrää ja lentoni on siirretty päivää aikaisemmaksi - lennän kotiin jo sunnuntaina 21.6. Siskoni on luvannut ajaa Turusta Helsinkiin asti tyttäriensä kanssa minua hakemaan. Pääsen siis heti ensimmäiseksi rutistamaan rakkaita ihmisiä lentokentällä. Voiko parempaa ollakaan?

Lasken päiviä kahteen suuntaan: odotan ja suren kotiinpaluuta. Järistyksistä huolimatta olen viihtynyt Nepalissa varsin hyvin. Elämänrytmi on letkeä (välillä ärsyttävyyteen asti), aurinko hellii, taivaanrannassa seisovat lumihuippuiset vuoret saavat hymyn huulille. Olen tutustunut liutaan uskomattoman hienoja tyyppejä. Työtehtävät ovat olleet tarpeeksi haastavia ja koti tuntuu kodilta. Silti ajatus siitä, että pääsen rutistamaan kaikki rakkaat läpi, ahmimaan fetasalaattia ja vihanneksia ja marjoja, jotka pursuavat makua, ja juomaan vettä suoraan hanasta, on takaraivossa harva se päivä. Katkeransuloista siis.

Blogin luonnoksissa odottavat kirjaukset kenttämatkalta Gimdistä ja visiiteistä Bungamatin lapsiystävällisiin tiloihin. Yritän saada ne eetteriin tämän viikon aikana.

Päätetään tämä kirjaus kuitenkin johonkin kevyempään. En malta olla kertomatta, että sain parisen viikkoa sitten paketin Suomesta. Loo Nivan työkaverini Prem toi paketin yläkerran toimistooni hymyillen. Paketti oli lähetetty pääsiäisen aikoihin, reilu kuukausi sitten. Paketissä oli litteiksi ja lämpimiksi matkustaneita Mignonin pääsiäismunia (söin ne silti!), pari Dacapo-suklaapatukkaa ja korkeakouluopiskelijoiden eduskuntavaalikampanjan #koulutuslupaus-materiaaleja.

Valittelin näet ennen pääsiäistä Facebookissa, että koti-ikäväinen kaipaa Fazerin klassikoksi muodostunutta pääsiäisherkkua. Laitoin jopa äidilleni viestiä, että pelastaa pari pääsiäismunaa kaupasta, jotta voin natustaa ne sitten kesällä. Työkaverit SAMOKissa olivat napanneet tuohon kiinni ja laittaneet paketin matkaan kuvaterveisin. Pyyhin vaivihkaa ensimmäisen kyyneleen poskelta sitten maanjäristyksen, kun nypin kananmunankuoria littaantuneista suklaamunista. Onni on mahtavat työkaverit ja ystävät.

Onni on ihana työyhteisö.

PS: Ai niin: se pyöreäkasvoinen, hymyilevä kahvilanomistaja Cafe Somassa, josta mainitsin aiemmassa blogikirjoituksessani? Hän on ruumiin ja sielun voimissaan, ja pistää meidät puhumaan ontuvaa nepalia jokaisen vierailun yhteydessä, ihan niin kuin ennenkin. Maailmassa on pieni pala jälleen kohdallaan.