lauantai 28. helmikuuta 2015

Peeking in from a door ajar - the ethics and ontology of truth

One issue has been coming up with me recently - that of story-telling. The day before, February 26th, was Tell a Fairy Tale Day that celebrates the art of storytelling. While what I share here is not a fairy tale, it is, I think, a story. And the question arises: how do I make sure that the story I tell is a right one? That I accidentally no dot lapse into the dangers of Orientalism, of exoticizing Nepal beyond recognition from my pointedly Nordic viewpoint? The complexity of Nepal is well described by Manjushree Thapa in her book 'Forget Kathmandu - an Elegy for Democracy'.

"The truth is that this is a complicated country, its 26 million people an intricate tangle. Best estimates have 90-odd caste and ethnic nationalities living in the country's 150,000 square kilometres (less than 20 percent of which is arable), speaking 71 languages and dialects, and observing Hindu, Buddhist, animist, Muslim, Sikh or Christian rites or, more and more, eschewing god. There is no such thing as a typical Nepali. Each caste and ethnic nationality has its own class divides, hierarchies and patriarchies. Each has its own origin myths, its own history and its own particular relationship to state power in Kathmandu. People's political affiliations swing from communist to Hindu fundamentalist. All this makes the country difficult to decipher."

It crystallizes the problem that I face: this is a very complex country and trying to give an overview with always be contradicted by another example. And the truth is, I cannot escape the fact that I am white, middle-class woman in her thirties with very little experience in countries like Nepal. My experiences will center in the Kathmandu Valley. There will be things that I will never understand, there are things that I will never accept, but there are also things that make me want to shout out loud and say: look, this is a beautiful country in its own right!

And it is those moments that make my heart melt that I want to share. Those are the stories that I want to tell. And those heart-melting moments are in the overwhelming majority of what I experience here.

But, how to deal with the issues that I do not agree with? Or find inexcusable? Should I stay silent or speak out? Can I do justice to the complexity of what is Nepal and the reality here by blogging? Because the truth is never understood from just one viewpoint. Truth is rarely universal, it is very much a subjective concept.

Yet again, the reality is that this is my truth. It may not be the whole truth, but it is my truth.

I am faced with another moral question as well. To what extent can I share on the lives of the people that share their life with me? I have met so many beautiful and heartbreaking stories but do I have the right to tell them? My intention is good - it is to show that the joys and sorrows of human beings are the same everywhere. But do I possess that right? By telling stories of my life here, I walk a thin line of what and how much I can tell because my life is not only my life, it brushes shoulders with others who never agreed to be that part of my life that is online.

I do not claim to have the solutions, I just wanted to share some of the problematics that a story-teller faces (by and large, I consider myself more of story-teller than an blogger).

I guess my point is: let this serve as a footnote or a disclaimer to this blog. I am not the guardian of the truth nor is my truth complete. The story I share with you is, I hope, a puzzle made out of a celebration of universal humanity, of subjective truths, and of stories told that make up the story of my Nepal, beautiful and flawed and very much human.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Mero mitra haru eli kuinka ystävystyä Nepalissa

Sarin metsästys on päättynyt, ja sarini on vihdoin valmis.  Tilasin sen lopulta toimiston viereisestä ompelimosta, sillä halusin tukea oman kylän yrittäjyyttä. Toki kyseessä on myös työkaverini siskon myymälä. Nepalissa näet kaikki hoituu suhteilla. Työkaverini on jo soittanut kauppaan etukäteen ja hinnat laskevat kolmannekseen kankaassa roikkuvasta hintalapusta. Pienen lasiseinäisen kulmakaupan seinillä ja ikkunoissa on ripustettuna sareja joka lähtöön: keltaisia, violetteja, punaisia, sinisiä, vihreitä, kaksivärisiä, helmikirjailtuja, kultaa rönsyileviä, yksinkertaisiakin sareja. Seuraava kirjontatyö on levitetty puiden varaan keskelle kaupan lattiaa ja pienin pistoksin kiinnitettävät helmikuviot ja paljetit näyttävät lisääntyvän tuskastuttavan hitaasti henkäyksen ohuella kankaalla.

Toinen kaupassa kankaita kirjovista naisista kertoo, että ostamani sarin kirjomiseen meni kokonaista kahdeksan päivää. Se on tehty täysin käsityönä, samoin siihen kuuluvat alushame ja paita. Paidan käsityön paljastavat pienen pienet pistokset. Sekä sari että paita ovat kauniita. Sari on oranssi ja sen kanssa käytettävä paita, choli, vihreä. Nepalit tuntuvat rakastavan voimakkaita värejä, jotka alkuun tuntuvat yllättäviltä väriyhdistelmiltä suomalaiselle: aniliininpunaisen kanssa petroolin sininen, oranssin kanssa vihreä, vihreän kanssa punainen, keltaisen kanssa sinistä ja puhtaan punaista. Pidän kuitenkin niistä, vaikken ikinä osaisi itse yhdistellä värejä samaan tapaan. Tarvitsen aimoannoksen aurinkopuuteria näyttääkseni edes joltakin hehkuvien värien keskellä mutta haittaneeko tuo nyt niin kovasti. Cholin kuuluisi oikeastaan paljastaa keskivartalo, mutta haluan käyttää sariani mahdollisesti myös Suomessa ja paljaan vatsan esittely juhlatilaisuudessa tuntuisi liian alastomalta. Enkä taida olla ihan rantakunnossakaan. Täällä sillä ei ole mitään merkitystä, vaan paitaa kantavat ihan yhtä ylpeästi hoikat nuoret naiset kuin keskivartalolllaan kilojaan kantavat matriarkat.

Sovitamme asua ja mietin itsekseni, miten ihmeessä osaan ikinä pukea sarin omin voimin päälleni. Paita kiinnitetään tusinalla hakasia selän takana. Sarin voi asetella Wikipedian mukaan 80:llä eri tavalla, päälleni aseteltava versio on nepalilainen. Yhdeksästä metristä suorakaiteen muotoista kangasta taittuu kädenkäänteessä taitavin ottein vartalon kaaria korostava asu.

Sarin tehneet naiset vaativat, että piipahdan vieressä sijaitsevassa toimistossani esittelemässä sariani ja tulen sitten vasta vaihtamaan vaatteet kaupan takahuoneeseen. Viidenkymmenen metrin matkalla käännän useitä päitä tassutellessani kirkkaan oranssiin sariin kiedottuna ja vaaleanpunaisissa Converseissa toimistolle. Toimiston väki on yhtä ihastuksissaan kuin minäkin, ja yksi työkavereistani vaatii saada ottaa valokuvia ja postaa ne Facebookiin. Juuri sinä päivänä kun olen vain kierähtänyt sängystä suoraan vaatteisiin, katsomatta edes peiliin. No, poseerataan nyt sitten vain. Kuvista katsoo takaisin viikonloppuna hiusrajansa polttanut taikinanvaalea lättätukka, jolla on huono ryhti. Myönnettäköön, osaan olla turhamainen.

Hipsin toimistolta takaisin kauppaan peläten, että astun ohuen sarikankaan reunan päälle vahingossa. Sarikaupassa naiset haluavat ottaa myös kanssani kuvia - olen vuorotellen kummankin naisen lämpimässä rutistuksessa. Sitten he haluavat, että istun hetken heidän kanssaan takahuoneessa ja juon maitoteetä, dudh chiyaa. Keskustelemme ontuvalla englannilla ja koitan tapailla muutamaa osaamaani nepalinkielistä sanaa. Nuorempi naisista pahoittelee, ettei osaa englantia kovin hyvin. "En käynyt koulua loppuun, olin lapsimorsian." Siihen nähden hänen englanninkielentaitonsa on varsin hyvä. Naimisiin hän päätyi 16-vuotiaana ja on nyt 6- ja 3-vuotiaiden tyttöjen äiti. Vanhempi naisista on kolmenkymmenen, kolme vuotta nuorempi kuin minä eikä hän puhu kovin montaa sanaa englantia. Nuorempi kertoo, ettei hän ei ole naimisissa. Sanon, etten ole minäkään, ja naisen ilme kirkastuu ja hän toteaa "same, same" hymyillen.

Keskustelemme otsassani olevasta punaisen sindoor -jauheen muistosta otsassani. Viikonlopun matkalla Chitwanissa vanhempi nainen painoi Tharu-kylässä jauheella merkin otsaani, josta se ei ole täysin poistunut edes hiustenpesun yhteydessä. Sindoor-jauheella merkitsevät jakauksensa naimisissa olevat naiset. Alla olevasta kuvasta tuo merkki vielä puuttuu, mutta otsaan tuikattiin bindhi, toinen naimisissa olevan naisen merkeistä. Joku yritettää selkeästi naittaa meikäläistä.
Tharujen juhla-asussa
Nuorempi nainen kertoo, ettei pidä hindulaisuuteen kuuluvasta tavasta merkitä naimisissa olevia naisia  ja toteaa molempien olevan kristittyjä. Vaikka kastijärjestelmä on virallisesti kielletty Nepalissa, arjessa se on kuitenkin voimakkaasti läsnä. Ajatus siitä, että kaikki ovat samanarvoisia, kastista riippumatta, vetoaa usein heikommassa asemassa oleviin kasteihin ja kastittomiiin, daliteihin. En tiedä naisten kastia tai asemaa tai miksi he ovat kristityiksi kääntyneet, eikä minun niitä tarvitse tietääkään. Kerron kuitenkin, että Suomessa suurin osa on kristittyjä, minäkin. Olen suomalaiseen tapaan varsin nimellinen kristitty mutta olkoot, kirkkoon minä kuitenkin edelleen kuulun. Naiset tuntuvat ilahtuvan siitäkin ja kertovat, että Nepalissa kristityt tervehtivät toisiaan liittämällä kädet yhteen ja sanomalla jaimashi tavanomaisen namasten sijaan. "Ensi kerralla me tervehdimme: jaimashi!" En paljasta, että itseasiassa namasten merkitys, 'kumarran jumalalle sinussa', vetoaa minuun enemmän kuin jaimashi, joka tarkoittaa karkeasti käännettynä 'ylistä Messiasta'.

Ompelimon takahuoneeseen olisi mukava jäädä, mutta olen jo 45 minuttia myöhässä töistä. En usko siitä kenenkään pahastuvan, sarin hankinta on tärkeä asia, mutta omatuntoni kolkuttaa jo ankarasti. Ovella toinen naisista ottaa minua kädestä ja pyytää, että tulen joskus uudestaan heidän kanssaan teelle. Mero mitra haru, se tarkoittaa minun ystäväni (mon.) nepaliksi, hän sanoo. Olemme nyt ystäviä.  Mero mitra haru, toistan ovella.

Viidenkymmenen metrin matka töihin taittuu kevein askelin.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Hanki parempaa luetttavaa eli mitä kuuluu Ugandaan, Nicaraguaan ja Filippiineille?

Kiirettä pitää. Koitan päivitellä taas viikonlopun jälkeen, kun olen saanut pari kolumnia ja viikonlopun kansallispuistoreissun pois päiväjärjestykestä.

Jos korvasi kuitenkin halajavat kaikuja kaukomailta, älä huoli, minulla on sinulle ratkaisu!

Olen täällä ollessani ihastellut muiden syksyllä tapaamieni Etelän vapaaehtoisohjelman kautta maailmalle lähteneiden blogistien kirjoituksia. Suosittelen todella lämpimästi tutustumista myös näihin kolmen eri mantereen tarinoihin.

Ugandan pakolaisleireiltä Kampalasta kirjoittaa Liselott kahdella kotimaisella: 
Agenda Uganda (på svenska)

Esa raportoi videoblogin välityksellä Nicaraguasta:

Joonas kertoo arjesta Filippiineillä ihmisoikeuksien parissa: 

Koska me kaikki tarvitsemme parempaa luettavaa.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Elämää leipurin talossa/Life in the upstairs of a sweet's shop

*** for sorta the same stuff in English scroll down ***

Perhe, jonka hoivissa asun, pyörittää Sainbussa perinteistä nepalilaista leipomoa, sweet shopia. Päädyin perhemajoitukseen siksi, että halusin päästä näkemään tavallista arkea Nepalissa. Sen seurauksena olen saanut nyt viime aikoinan tutustua yrittäjäperheen arkeen.

Arki alkaa varhain aamulla. Perheen isä nousee aamuneljältä, kun on vielä säkkipimeää, ja lähtee taskulamppu kädessä kävelylenkille. Nepalilaiset harrastavat aamulla liikuntaa, mikä on todennäköisesti varsin järkevää, sillä yhdeksän maissa kadut täyttyvät ajoneuvoista ja pölystä. Aamuntunteina talon edustat sen sijaan täyttyvät kävelijöistä ja aamuvoimistelua tekevistä. En ole aamuihminen, enkä varsinkaan aamuliikunnan harrastaja, mutta sen lienee pakko muuttua, sillä kaikki lähellä sijaitsevat kunto- ja joogasalit sulkevat ovensa jo kuudelta illalla. Työpäiväni loppuu puoli kuudelta, joten iltaisin on turha kuvitella harrastavansa mitään. Lenkille tuskin kannattaa myöskään lähteä seikkailemaan iltaisin, sillä jo seitsemältä on katuvalojen puuttuessa pilkkopimeää.

Perheen leipomo aukeaa aamuviideltä. Leipomo on auki joka ikinen päivä. Illalla se sulkee ovensa seitsemän-kahdeksan maissa, jonka jälkeen perheen naiset käyvät ruuanlaittoon. Perheen isä aloittaa yleensä silloin seuraavan päivän leivonnasten tekemisen. Takahuoneessa haisee rasva, sillä kaikki leivonnaiset kypsennetään palmuöljyssä friteeraten.  Leipomossa työskentelee perheen isän ja äidin lisäksi isän veljen vaimo.

Leipomo sijaitsee kolmikerroksisen talon alakerrassa. Talossa asuu nelihenkisen perheen lisäksi ainakin isän vanhemmat sekä veljen leskivaimo lapsineen. Lähes joka aamu takahuonessa on kuitenkin joku uusi kasvo, enkä pysy milään perässä siskon miehen siskon lapsissa ja kälyissä ja tädin pojissa ja ties missä  muissa sukulaispojissa ja -tytöissä. En meinaa muistaa kenenkään nimiä mutta onneksi täällä voi kutsua, olematta epäkohtelias, perheen jäseniä siskoiksi, veljiksi, äidiksi ja isäksi.

Leipomossa myydään sen seitsemää sorttia sokerista herkkua. Perheen isä yrittää taivutella minua aloittamaan aamuni uppopaistetulla murotaikinakeksillä eikä usko, että aamun aloittaminen hedelmillä on ihmiselle hyväksi. "It makes you cold! It is bad for the digestion. Not good. Not good at all", ja pyörittelee huolestuneesti päätään. Minä en puolestani pysty aloittamaan aamua sokeripommilla. Syön sokeria muutenkin vähän ja aamun aloitus kämmenen kokoisella sokerileivoksella on vain ylitsepääsemätön ajatus. Juon kuitenkin aamulla nepalilaista maitoteetä, joka on välillä niin makeaa, että hampaita vihloo.

Usempina aamuina törmään perheen isoäitiin matkalla yläkerrasta alakerran leipomoon. Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta mummo haluaa vaihtaa aina muutaman sanan kanssani. Yleensä hän kysyy "chiyaa?" (teetä?), johon vastaan cha (kyllä). Seuraavaksi hän haluaa tietää mitä syön ja osoitan laukussani olevia banaania ja appelsiinia. En ymmärrä mitä mummo minulle sanoo, mutta näen, että myös hän on sitä mieltä, että hedelmiä ei tulisi syödä aamulla. Sama rituaali toistuu joka aamu. Aamuisin huikkaamme namaste (hei/huomenta) ja iltaisin subha ratri (hyvää yötä).

Illalla kokoonnumme yhdessä syömään päivän dal-bhat-tarkarit. Illallinen syödään myöhään, vasta yhdeksän maissa, sillä leipomon aukiolot antavat raamit arjelle. Illalla päivällisen jälkeen katsomme usein televisiota. Televisio on perheen isän huoneessa, joka sijaitsee alakerrassa leipomon takahuonessa. "I sleep here to watch over you, to protect you all", isä naureskelee. Takahuone täynnä vuosikausien kerrostunutta pölyä, elektroniikkaa ja rojua jos jonkinmoista. Sängyllä tyynyliinan paikkaa ajaa tyhjä riisisäkki. Ruudussa pyörii joku nepalilainen sitcom, josta en ymmärrä hölkäsen pöläystä. Perheen äiti istuu tuolilla ja kaulitsee kurkumankeltaista aniksensiementen pilkuttamaa taikinaa. Perheen isä pyörittää kikherneistä tehtäviä kirkkan oransseja laddu-pyöryköitä. Yhtäkkiä hän toteaa: "Pauliina,  I am a happy man. Do you know why? Do you know why I am happy? My wife, she works so hard. Not all Nepali women work as hard, but she does. And she is always smiling." Vaimo jatkaa hymyillen kaulimista. Kymmeneltä talo hiljenee ja iltarauha laskeutuu tummuvaan iltaan. Yrittäjän päivä on Nepalissa pitkä. 

***

The family, that has taken me under their wing by giving me a home in their home, runs a traditional Nepali sweets shop. I ended up in family accommodation because I wanted to experience the everyday life in Nepal. As a result, I have been offered a peek into the life of an entrepreneur family in Nepal.

Morning begins at a very early hour, before dawn. The father gets up at four in the morning, when it is still pitch-black, and goes for his morning exercise carrying a flashlight. The Nepali seem to do their exercise in the morning which is probably sensible as around nine and from five pm onwards, the streets swarm with cars and scooters, and motorbikes and bicycles and the air is thick with dust and exhaust fumes and smoke. I am not a morning person, but if I want to stay fit, that will have to change. The gym and yoga center closest to me close at six. My day ends at five-thirty so during the week I will not make it to the gym unless I go in the mornings. Running is out of question because the night falls around seven and in the absence of street lights, it's like running in a cupboard without a light - impossible to see two feet ahead of you.

The sweet shop opens at five and closes around seven or eight at night, depending on business, after which it's time to cook dinner. Alongside dinner, the pastries for next day have to be prepared. The backroom reeks of cooking oil: all of the pastries are deep-fried in palm oils. The mother, the father and father's sister-in-law run the shop. The bakery is located at the bottom floor of a three-story building. It accommodates the parents and their two children, father's sister-in-law with her children and father's grandparents. However, every single morning I seem to run into a new face in the back kitchen and by now I am majorly failing at remembering the nieces and nephews and in-laws and the like.

The sweetshop sells a gazillion types of sweet treats. The father tries to persuade me to start my day with a deep-fried sugary cookie the size of my hand and refuses to believe that fruits for breakfast is a good idea.  "It makes you cold! It is bad for the digestion. Not good. Not good at all", he says, and shakes his head appalled. But I cannot start my day with such an injection of sugar. I rarely eat sugar anyway and the idea of starting my day with a cookie just won't happen. I do drink milk tea in the mornings. It is sometimes so sweet that my teeth ache for sometime afterwards.

In the mornings on my way from my room to the shop, I usually run into the family's grandmother. I don't have a language in common, but she persistently wants to have a chat with me. She will ask:  "chiyaa?" (tea?), to which I respond cha (yes). Next she wants to know what I am having for breakfast and I point at the fruit in by bag. I do not understand what she is saying, but it is clear that she is in agreement with the father on the unsuitability of fruit for breakfast. The same ritual is repeated every morning. In the morning, we greet with namaste and at night we say subha ratri (good night).

The day is organized around the bakery's opening hours, so we eat dinner late, around nine. At night after dinner, we sometimes watch television. The television is placed in the room of buba (father) that is located just being the sweet shop. "I sleep here to watch over you, to protect you all", he chuckles. The back room is filled with dust gathered over the years, of electronic devices and bric-a-brac of all sorts. The TV runs a Nepali sitcom that I fail to understand anything about. Amma, the mother, sits in the chair and rolls the bright yellow dough that is spotted with anise seeds with a rolling pin. Buba is rolling laddu-balls that are made out of chickpeas in his hands. Suddenly he says,  "Pauliina,  I am a happy man. Do you know why? Do you know why I am happy? My wife, she works so hard. Not all Nepali women work as hard, but she does. And she is always smiling." She keeps on rolling the dough with a smile. At ten, it is again pitch-black and the house falls silent. It is a long day in the bakery shop business.


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Töissä Nepalissa: itsensä haastamista ja oppia pois kiireestä

Reilut kaksi viikkoa toimistolla takana ja tontti alkaa pikkuhiljaa selvitä.

Ensimmäinen viikko meni töissä lueskellen materiaalia vähän siitä sun tästä: Loo Nivasta, projekteista, Nepalista, koulutuksesta Nepalissa, kulttuuristakin. Kahlasin kaikki englanniksi ilmestyvät lehdet (Republica, The Himalayan Times, Nepali Times, eKantipur), luin tilastokatsauksia, kyselin lounastunnilta työkavereita kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tein työsuunnitelmaehdotuksen seuraavalle viidelle kuukaudelle pohjautuen projekteihin, Loo Nivan tarpeisiin ja omiin kiinnostuksen kohteisiin. Erehdyin kysymään, onko edunvalvontatoimintaansa kehittämään haluavalla järjestöllä pitkän ajan visiota siitä, miten tavoitteeseen päästään, onko tehty viestintäsuunnitelmaa, entä strategiaa. Suunsa kun avaa niin tehtäviä tippuu kuin itsestään.

Tehtävänäni on nyt seuraavan viiden kuukauden aikana tehdä taustatutkimusta, siitä miten vammaisten lasten oikeus koulutukseen toteutuu Nepalissa. Sen lisäksi teen viestintäsuunnitelman, - ohjeen, ja -stategian. Osallistun tarvittavissa määrin järjestön koulutuksiin, mm. kertomalla siitä, miten opiskelija- ja nuorisojärjestöt Suomessa toimivat. Kirjoitan järjestön uutiskirjeeseen, kehitän nettisivuja ja sosiaalisen median viestintää. Paljon kaikkea sellaista, mitä teen varsin mielelläni.

Silti välillä tuntuu et nyt mennään niin epämukavuusalueella, että hirvittää. Mitä minä tiedän vammaisten oikeuksista muuta kuin teoriapohjalta! Osaanko tehdä viestintää siten, että se istuu tähän maahan ja tähän kulttuuriin? Millä oikeudella minä tulen kertomaan, miten nepalilainen kansalaisjärjestö voisi kehittää edunvalvontatoimintaansa?

Samalla kuinkin korvissa kaikuu ystäväni Marin tuhahdus siitä, että naiset niin usein aliarvioivat osaamistaan. Ylpeästi vain eteenpäin! Onhan minulla neljän vuoden kokemus valtakunnantason edunvalvonnasta ja olen tehnyt viestintää enemmän tai vähemmän lähes jokaisessa työpaikassani ja järjestötoiminnassa viimeisen kymmenen vuoden ajan. En ole noviisi. Olen työskennellyt monikulttuurisissa olosuhteissa. En ehkä voi kutsua vielä itseäni viestinnän profeetaksi mutta kyllä minä yhden kansalaisjärjestön viestintäsuunnitelman ja -strategian pykään. Kysyn jos en osaan. Olen valmis kyseenalaistamaan. Valmis opettelemaan ja oppimaan. Tekemään virheitä ja oppimaan niistä. Kyllä tämä tästä! Epämukavuusalueella ne suurimmat ihmeet tapahtuvat. Ja ammatillisesti tulen tästä saamaan varmasti korvaamatonta kokemusta.

Minun valtakuntani toimiston yläkerrassa
Loo Niva on pieni järjestö ja ilmapiiri on sen mukainen. Se otti ensiaskeleensa vuonna 1994, kun joukko kouluikäisiä nuoria perusti yhdessä paikallisen kansalaisjärjestön (Child Workers in Nepal, CWIN) kanssa lasten kirjaston kotikyläänsä Khokanaan. Vuonna 1997 virallisesti rekisteröity järjestö on ajanut siitä lähtien lasten ja nuorten oikeuksia Kahtmandun laakson alueella. Nuo samat koululaiset, nyt jo kolmekymppisiä, ovat edelleen töissä järjestössä. He ovat hankkineet itselleen korkeakoulutuksen vuosien varrella ja ajavat edelleen tärkeäksi kokemaansa agendaa: oikeutta hyvään ja laadukkaaseen kouluun.

Pieni, yhdeksän henkeä työllistävä järjestö on noussut vuosien varrella kasvanut varsin merkittäväksi tekijäksi alueella. Esimerkiksi vuosina 2014-2016 toteutettava projekti, Education Governance Programme (EPG), joka tähtää kouluhallinon kehittämiseen on Nepalissa uraa uurtava ja se on herättänyt myös opetusministeriön kiinnostuksen, joka toimii yhtenä projektipartnereista. Etelä-Lalitpurin alueella toimeenpantavan projektin tavoitteena on tehostaa kouluhallintoa, sitouttaa yhteisöä ja paikallishallintoa päätöksentekoon ja osallistaa lapsia. Näillä toimenpiteillä pyritään edistämään ja tukemaan erityisesti haavoittuvassa asemasa olevien lapsien (mm. kastittomat dalitit, tamang-vähemmistön edustajat, vammaiset, tytöt) koulunkäyntiä. Vaikka Nepal on ottanut valtavia askeleita vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa (tästä myöhemmässä blogikirjoituksessa) ja esimerkiksi peruskoulun aloittaa jo 95% lapsista, ovat koulutuksen ulkopuolelle jäävät tai koulun kesken jättävät usein tyttöjä, vammaisia, kastittomia tai tietyistä etnisistä ryhmistä tulevia (esim. janajatit). Järjestön sitoutuminen kotiseutudun olojen parantamiseen on hienoa katsottavaa.

Käytännön työtekoa täällä töissä rytmittävät sähkökatkokset, jotka saattavat kestää pahimmillaan 13 tuntia päivästä. Kuulun tuohon vitosryhmään ja aamu alkaa yleensä sillä, että herättyäni katson netistä, mitä päivän sähkökatkostilanne näyttää.


Välillä olen unohtanut ladata läppärin akun illalla, joten työpäivä alkaa kännykkä kädessä nettiä selaamalla auringossa istuen. Joskus sähkökatko kestää niin pitkään, että aamulla lataamani läppäri sammuu kesken kaiken. Minkäs teet, ke garne, mutta luterilainen työmoraali istuu tiukassa. Vielä jotain päivänä minäkin lakkaan kuuntelemasta sitä pientä takaravoissa nalkuttavaa ääntä, joka moittiii laiskottelusta auringonpaisteessa. Jos kerran toimistotyöläisen työväline ei toimi itsestä riippumattomista syistä, niin hitto vie, kai sitä maitoteensä saa nauttia auringosta tuntematta kovin suurta syyllistyyttä. Lounas saattaa venähtää 45 minuutista pidemmäksi kun keskustelee työkavereiden kanssa paikallisista tavoista ja eroista Suomeen. Sekin on arvokasta. On päivänselvää, että luovuus vaatiia aikaa ja joutilaisuutta. Enkä tarkoita luovuudella mitään suurta taiteellista projektia vaan ihan tietotyöläisen arkea. Minun tärkein työvälineeni on pää ja se on ollut kiireen pakottamana tukossa liian pitkään. Täällä on pakko hidastaa. Ja vaikka kuinka tänne lähtemisen syistä  yksi merkittävä oli kyllästymisen ainaiseen kiireeseen ja siihen, että kalenteri on buukattu puoli vuotta eteenpäin, niin kiireisen ihmisen identiteetin karistaminen ottaa koville.

Tästäkin vinkkelistä katsoen Loo Niva on minulle juuri oikea paikka. Järjestön sympaattisuudesta ja asenteesta kertoo paljon ensimmäisen ohjauskeskusteluni sisältö. Siinä toiminnanjohtaja totesi, että ajallani on täällä kolme tavoitetta. Se, että minun osaamiseni pystytään hyödyttämään järjestön työssä. Toiseksi se, että saan täältä itselleni mielekkäitä työtehtäviä. Ja kolmanneksi, muttei suinkaan vähäisimpänä se, että opin Nepalista ja sen kulttuurista mahdollisimman paljon, että pidän hauskaa ja nautin olostani.

Ei huono diili.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Uusilla kylänraiteilla

Sainbun kylänraitti Bhaisepatissa, Lalitpurissa
Muutin viime sunnuntaina Lalitpurin Patanista tänne ylös Kathmanun laakson seiniä kiipeävää Bhaisepatin kaupunginosan Sainbun kylään. Kotoa toimistolle matkaa on kaksi minuuttia, joten aamulla saa nukkua ihanan pitkään. Ennen tämä matkustin Patanista Sainbuun paikallisbussilla, joka verotti kukkaroani huiman 10-15 centin edestä suuntaansa. Patanista Sainbuun matka oli ajallisestikin varsin siedettävä, sillä kuljin työmatkaliikennettä vastaan. Aamulla matkaan piti varata reilu puolituntia, illalla bussi posotti menemään kahdessakymmenessä minuutissa ovelta ovelle - Helsingissäkin työmatkaan hurahtaa pidempään.


Paikallisbussi Bhaisepatissa
Bussit ovat vanhoja, sylkevät ilmaan ja sisälle mustaa savua ja ennen Jawalakhelia tai Pulwlchokia (jossa jään pois) bussi muistuttaa ylitsepursuavaa sardiinipurkkia kun kuplavolkkariin ahtautuu varmaankin neljäkymmentä ihmistä. Omalla pysäkillä jääminen on vähän sattumanpeliä kun välillä bussin takaosaan mottiin joutunut ei pääse ajoissa pysäkille. En muutenkaan tiedä, missä pysäkit ovat. Osa niistä on merkitty, kaikki ei. Osaan kysyä meneekö bussi Pulchowkiin (Pulchowk-jaane?) mutten aina ymmärrä vastausta, varsinkin kun nyökkäys täällä tarkoittaa eitä ja pään heiluttaminen kyllää. Jos nepalilainen heiluttaa päätään puolelta toiselle tavalla jota osaan kuvata vain marionettinuken nyrjähteleväksi pääksi, se tarkoittaa ok tai sitten ei sellaisessa tapauksessa jossa vastapuoli ei halua sanoa ei. Ota siitä nyt sitten selvää!



Hindutemppeleitä löytyy täältä parinsadan metrin välein. 80 prosenttia nepalilaisista on hindulaisia, vaikka käytännössä suurinosa harjoittaa sekä hindulaisuutta että buddhalaisuutta.

Perhe, jonka luona asun, omistaa alakerrassa olevan perinteisen nepalilaisen sweet shopin, josta saa erinäisiä suolaisia ja makeita leivonnaisia. Kolmessa kerroksessa asuvat isä, äiti, heidän nuorin poikansa, isän veli vaimoineen sekä isän vanhemmat. Lisäksi asunnossa risteilee sekalainen seurakunta sukulaisia, joiden sukulaisuussuhteista en pysy millään perässä - hyvä kun osan muistan nimet.
Zheh makuuhuone

Ja olkkari
Huoneeni on toisessa kerroksessa ja se on pienen yksiön kokoinen. Ensimmäisenä iltana asunnon likaisuus otti päähän, mutta kun tajusin missä perheen isä ja äiti nukkuvat, hävetti kyllä ihan todenteolla. Kaupan takahuoneessa on sänky, jonka päällä on kaislantyyppisestä tehty sentin paksuinen patja. Huone on täynnä tavaraa, seuraavan päivän leivonnaisia, elektroniikkaa ja nurkassa rätisee televisio. Pölyä on niin paljon, että sellaisen määrän olen nähnyt viimeeksi enojeni hitsauspajalla. Tuon todennäköisesti mukavasti lisätuloja perheelle, joka veloittaa asumisestani täällä n. 110 euroa kuussa. Summa sisältää vuokran, internetin, illallisen ja pesukoneen käytön.

Voitteko kuvitella, että tässä on koko vaatekaappini. Oikeasti! En usko sitä itsekään. 

Syön illallisen perheen kanssa, kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla ja se on aina dal-bhat-tarkaaria eli keittomaista linssilisäkettä riisin ja vihannesten kera. Dal-bhat-tarkaari on nepalilaisen ruokavalion perusta, sitä syödään aamulla ja illalla. Ja mikäs sen ollessa, se on äärettömän hyvää. Se nepalilainen ruoka, mitä minulle on täällä tarjottu, ei kyllä tipan tippaa muistuta sitä ruokaa, mitä Suomessa nepalilaisista ravintoloista saa. En tiedä onko Intian rajalla oleva nepalilainen ruoka sellaista intialaistyyppistä mitä Suomesta nepaliravintoloista saa mutta täällä en sellaista ole kertaakaan vielä syönyt. Melko monena iltana meillä on ollut myös pieniä määriä lihaa sellaisista ruhon osista, joita en ole tainnut aiemmin syödä (puhvelin mahalaukkua, jotain epämääräisiä osia lampaasta). Lihaa on per syöjää kohti muutama nokare, ehkä maksimissaan 50 grammaa. Riisiä sen sijaan amma (nepaliksi äiti tai kun viitataan omaa sukupolvea vanhempaan naiseen) lappaa lautaselleni varmaan puoli litraa. Illallisen jälkeen olen yleensä sellaisessä hiilaripöllyssa, että nukahdan jo ennen kymmentä. No, hyvää ruoka kuitenkin on, niin kuin aina.

Elämä sujuu siis varsin mukavasti vaikken tämä nyt tietenkään aamusta iltaan ruusuilla tanssimista ole.

***


Yksi asia mistä en pääse täällä yli enkä ympäri on roskan määrä. Kathmandu on nimittäin varsinainen jätelaari. Takapihat, tieden reunat, jokivarret, hinduille pyhä Bhagmati-joki, kaikki kukkivat muovikukkia ja roskaa. Muovia, roskapusseja tonkivia koiria ja lehmiä, ilmassa palavan jätteen katku. Sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki roska nostetaan kadulle ja jätetään mihin sattuu. Hallitus on nostanut kätensä pystyyn ja dumppaa jätteitä Bhagmati-joen varteen. On arvioitu, että Katmandun asukkaat tuottavat päivittäin 150 tonnia jätettä, josta lähes puolet lasketaan jokien varsiin. Joka. Ikinen. Päivä.



Muovin katku kirveltää ilmassa, pahimpina päivinä smog (smoke+fog) eli savusumu peittää lumihuippuiset vuoret kokonaan. Tammi- ja helmikuussa on vielä kylmä, mutten tahdo edes ajatella mille maatuvat jätteet haisevat elohopean kiivetessä reiluun kolmeenkymmeneen kuukauden kahden sisään. Todennäköisesti kuvottavalle. Tavallaan on kuitenkin lohduttavaa, että 60 prosenttia jätteistä on orgaanista ja maatuu joskus. Tai sitten kulkukoirat käyvät pistämässä sen poskeensa.




Olin varautunut siihen, että jätehuolto ei täällä toimi samalla tavalla. En kuitenkaan osannut varautua ihan tämänkaltaiseen. Yritän tyynnyttää omaatuntoani. Olen paknnut mukaan mahdollisimman ympäristöystävällisiä pesuaineita. Iso purkki kookosöljypohjaista pesunestettä joka käy kaikkeen. Sillä pesee naaman, pyykin, hiukset, lattiat, hampaatkin, jos appelsiinin ja sitruksen makuinen litku ei olisi liian kummallisen makuista suuhuni. Mietin Suomessakin mitä ostan ja miten pakattuna, mutta täällä joutuu todella miettimään mitä oikeasti tarvitsee, sillä joka ikinen ostamani tavara päätyy kadulle tai takapihalle tai kurkkua polttavana savuna takapihan roihussa ilmaan. Vanha tapa heittää roskat pihalle maatumaan ei enää toimi sen jälkeen kun kaikki kulutustavara on pakattu muoviin. En tiedä eivätkö paikalliset välitä vai eivätkö he tiedä, ettei muovi maadu. Koskaan. Luin muuten jostain, että Kathmandun ilman hengittäminen vuorokauden verran on sama kun vetäisi askin tupakkaa päivittän.

Jos tästä etsimällä haluaa hyvää etsiä, niin se on se, että jäte jää esille muistuttamaan siitä, kuinka paljon turhaa roskaa meistä jokainen tuottaa. Suomessa jätteet jäävät piiloon: roska-auto vie pois sen kaiken ylimääräisen mikä meiltä jää eikä pakkausjätteen määrä iske samalla tavalla silmille. Poissa silmistä, poissa mielestä. Täällä on pakko ajatella toisin. Kaupassa kierrellessäni muovipulloon pakattu kasvovesi jää hyllyyn, samoin muoviin pakatut muut herkut. Suuntaan sen sijaan ulos ja ostan katukauppiaalta appelsiineja ja banaania. Kuoret sentään maatuvat.